tätä enää sietää, hän tahtoi paeta. Mutta ulos mennäkseen olisi hänen pitänyt kulkea isän ohitse; ja Christophea karmi jo ajatuskin, että hänen olisi täytynyt nähdä taas nuo silmät: hänestä tuntui, että hän olisi kuollut siihen paikkaan. Hän koetti ryömiä kamarin ovelle. Hän ei hengittänyt, ei katsellut, hän pysähtyi nähdessään Melchiorin hiukankin liikahtavan. Christophe näki hänen jalkansa pöydän alla. Juomarin toinen jalka vapisi. Christophe pääsi ovelle; vapisevin käsin hän painoi ripaa; mutta hätäpäissään päästi hän sen irti: se sulkeutui kalahtaen, Melchior kääntyi katsomaan taakseen; tuoli, jolla hän heilahdellen istui, kadotti tasapainonsa ja kaatui kolisten. Christophe peljästyi niin, ettei voinut paeta. Hän seisoi hievahtamatta seinää vasten ja katseli isäänsä, joka makasi hänen jaloissaan; ja hän huusi apua.

Putoaminen selvitti Melchioria hiukan. Kirottuaan, sadateltuaan ja muokattuaan nyrkeillään tuolia, joka oli