vastuksia, ja Melchior arveli, ettei Jean-Michel-ukki ollut sitä ostaessaan tehnyt huonoa kauppaa: se oli oivallista polttopuuta. Ainoastaan pikku Christophe oli tulokkaasta iloissaan, tietämättä, mistä syystä. Hänestä oli se kuin jokin taikalipas, joka oli täynnä ihmeellisiä tarinoita, aivan kuin tuo satukirja, — Tuhat ja yksi Yötä, — josta ukki luki hänelle joskus muutaman sivun heidän kummankin ihastukseksi. Christophe oli kuullut isänsä ensimäisenä päivänä koettelevan soitinta ja päästävän siitä pienen vihman yhteenheliseviä säveleitä, sellaisia kuin lämmin tuuli synnyttää pudotellessaan metsässä sadekuuron jälkeen pisaroita oksilta. Christophe taputti käsiään ja huusi: "Vielä!"; mutta Melchior sulki halveksien pianon ja sanoi, että sillä ei tee mitään. Christophe ei inttänyt enää; mutta sen jälkeen hän maleksi aina soittimen ympärillä; ja heti, kun muut käänsivät selkänsä, kohotti hän kantta ja nykäisi hiljaa jotakin näppäintä, aivan kuin koskettaen minkäkin