suuren kuoriaisen vihreää selkää: hän tahtoi saada sinne suljetun eläimen tulemaan ulos. Joskus hän hätäpäissään napautti liian kovaa; ja hänen äitinsä huusi: "Etkö voi pysyä siitä poissa? Älä pistä kaikkeen hyppysiäsi!" Tai jäivät häneltä sormet pianoa sulkiessa julmasti likistykseen sen kannen väliin, hänen naamansa vääntyi surkeaksi ja hän imeskeli kipeää sormeaan…

Nyt on hänen suurin ilonsa, että äidin täytyy lähteä koko päiväksi palvelemaan tai asioille kaupungille. Christophe kuulee hänen laskeutuvan portaita; nyt askeleet kuuluvat kadulta, nyt ne loittonevat. Hän on yksin. Hän avaa pianon, kantaa sen eteen tuolin, hän kiipeää tuolille; hänen olkapäänsä ulottuvat näppäimistön laitaan: se riittääkin hyvin. Minkä tähden hän odottaa, kunnes jää yksin? Kukaan ei estäisi häntä soittamasta, kun hän vain soittaisi hiljaa. Mutta hän häpeää toisia, hän ei uskalla. Ja sitäpaitsi: huoneessa jutellaan, liikuskellaan; se pilaa ilon. On paljon