toisistaan Brahmsia eikä Beethovenia tai näiden mestareiden teoksissa onttoa konserttia tunteellisesta sonaatista, koska ne kerran ovat kasvuisin samasta maasta.

Christophe pysyttelihe erikoisessa nurkassaan pianon takana. Mikään ei voinut häntä häiritä, sillä sinne päästäkseen oli pakko ryömiä nelin kontin. Siellä oli melkein pimeä; ja pojan täytyi sinne loikomaan mahtuakseen kääntyä kiemuraan permannolle. Tupakansavu kirveli hänen silmiään ja kurkkuaan; ja samoin tomu, joka lenteli suurina hiutaleina kuin lampaantakku; mutta hän ei siitä välittänyt, ja hän kuunteli vakavana, istuen kuin turkkilainen jalat ristissä allaan ja kaivellen pienillä, likaisilla sormillaan suuremmaksi reikää pianon peitteessä. Hän ei pitänyt kaikesta, mitä soitettiin; mutta hän ei ikävystynyt mihinkään soitettuun, eikä koettanut koskaan olla omaa mieltään; sillä hän arveli olevansa liian pieni eikä