hänen sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita. Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut.

Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä, tekipä hän mitä tahansa; — kävellessään kadulla, hypellessään toisella jalalla; — maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; — istuskellessaan jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta illan hämärässä; — aina kuului hänen pienen suusoittimensa yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa.

Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli hänelle halu liikuskella ja