nyt vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla. Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. — Yhtäkkiä alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti, lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin askelin,