kiiruhtamatta laisinkaan, — vaieten tuontuostakin pitkäksi aikaa, — lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta; sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä kurkussa hän sanoi:

--- Eno…

Gottfried ei vastannut.

--- Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja painaen siihen leukansa.

Gottfriedin lempeä ääni vastasi:

--- No, lapsukainen…

--- Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit?

--- Sitä en tiedä.