karkuun. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, mitä hän oli kirjoittanut, eikä hän siitä laisinkaan välittänyt. Mutta kun vanhus oli lukenut omistuksen loppuun, luki hän sen vielä kerran ääneen, nauttiakseen siitä uudestaan; ja kun se oli tehty, niin julistivat Melchior ja hän, että se oli mestariteos. Samaa mieltä oli suurherttuakin, jolle kirje tuotiin ja sen ohella kopio sävellyksestä; hän suvaitsi hyvyydessään antaa vastata, että ne olivat molemmat viehättävää tyyliä. Ja hän myöntyi konserttiin, käski antaa Melchiorin käytettäväksi Musiikkiakademiansa salin, sekä suvaitsi luvata ottaa puheilleen nuoren taiteilijan hänen esiintymispäivänään.

Melchior ryhtyi siis kiireesti puuhaamaan konserttia. Hän hommasi avustajaksi Hof Musik Vereinin; ja koska näiden ensimäisten toimenpiteiden menestys kiihoitti hänen suuruudenunelmiaan, niin päätti hän samalla aikaa julkaista loistopainoksen Lapsuuden iloja. Hän