paremmin ja jotka olivat päässeet korkeammalle maailmassa kuin muut.

Kun oli hyvin kuuma, istahti Krafftin vanhus jonkun puun alle ja nukahti siinä sitten pikku uneen. Silloin istahti myöskin Christophe lähelle häntä, jollekin horjuvalle kivirauniolle, virstanpylväälle tai muulle omituiselle ja epämukavalle istuimelle; hän heilutteli siinä pieniä jalkojaan ja hyräili ja haaveksi. Tai hän kellahti seljälleen ja katseli liiteleviä pilviä: niistä olivat toiset ikäänkuin härkiä, toiset jättiläisiä, hattuja, vanhoja rouvia tai valtavia maisemia. Hän pakisi hiljaa niiden kanssa; hän seurasi jännitettynä hattaran kohtaloa, jonka suuri pilvi hotkaisi suuhunsa; hän pelkäsi niitä lonkia, jotka olivat mustia, melkein mustansinisiä ja lensivät hyvin nopeasti. Hänestä tuntui kuin ne olisivat anastaneet itselleen valtavan paikan elämässä; ja häntä hämmästytti, etteivät isoisä ja äiti sitä ajatelleet. Nehän olivat hirveitä olennoita, jos tahtoivat