Jean-Christophe I

vuotikin hiukan verta; mutta hän ei sitä ajatellut, eikä hän ollut laisinkaan kiitollinen äidilleen siitä, että äiti hauteli rajukätisesti hänen nenäänsä märällä liinalla, sättien yhä edelleen. Viimein lykättiin hänet pimeään konttoriin, jossa hän sai olla lukon takana ilman illallista.

Christophe kuuli heidän riitelevän kilvan keskenään eikä hän tiennyt, kumpaa heistä hän enemmän inhosi. Hänestä tuntui, että hän inhosi enemmän äitiään; sillä sellaista pahuutta ei hän ollut häneltä koskaan odottanut. Kaikki päivän onnettomuudet ryntäsivät hänen mieleensä yhtaikaa: kaikki, mitä hän oli kärsinyt, lasten ja tuon rouvan tekemä vääryys, vanhempien vääryys, ja, — senkin hän tunsi polttavana haavana, vaikkei hän sitä tunnetta vielä täysin käsittänyt, — vanhempain alentuminen noiden ilkeäin ja halveksittavain ihmisten edessä, hänen vanhempainsa, joista hän oli aina ollut niin ylpeä. Moinen, nyt ensi

← Page-100 p.101 Page-102 →