Jean-Christophe I

vuoteeseen, asettui hänen pääpuoleensa ja istui siinä, kunnes Christer he oli hiukan rauhoittunut. Mutta Christophe ei hellittänyt, hän ei antanut äidille mitään anteeksi, hän oli nukkuvinaan, ettei hänen olisi tarvinnut äitiä halata. Äiti oli hänestä paha ja pelkuri. Sillä hän ei aavistanut, miten vaikea Louisan oli elää ja elättää poikaansa ja miten hän oli kärsinyt siitä, että hänen oli täytynyt liittoutua lastansa vastaan.

Kun Christophe oli tyhjentänyt viimeiseen pisaraan saakka kaiken kyynelvaraston, mitä lapsen silmiin mahtuu, tunsi hän hiukan helpoittavan. Hän oli väsyksissä ja aivan ruhjottu; mutta hänen hermonsa olivat liiaksi kiihdyksissä, niin ettei hän voinut nukkua. Päivän kuvat alkoivat vilahdella puolihorroksissa hänen sielussaan. Varsinkin tuon pikku tytön hän näki alinomaa, kirkkain silmin, pieni nenä halveksivasti pystyssä, näki hänen tukkansa hajallaan olkapäillä, hänen paljaat säärensä ja kuuli hänen teeskenteleväiset

← Page-102 p.103 Page-104 →