Jean-Christophe I

ja vihastuneita sanoja. Kun Christophen silmät osuivat noihin sekaviin silmiin, valtasi hänet mieletön kauhu. Hän juoksi pakoon huoneen toiseen nurkkaan, putosi polvilleen sängyn ääreen ja kätki kasvonsa vaatteihin. Niin olivat he kahden pitkän aikaa. Melchior heilahteli raskaasti tuolillaan, suu naurun irvistyksessä. Christophe työnsi sormet korviinsa, ettei olisi kuullut, ja hän vapisi. Mitä hän sisällään tunsi, oli käsittämätöntä: se oli hirvittävää mullistusta, kauhua, tuskaa, aivan kuin joku, jota hän oli rakastanut ja kunnioittanut, olisi kuollut.

Ei tullut ketään sisään, he olivat edelleen kahden: ilta pimeni, ja Christophen pelko lisääntyi joka hetki. Hän ei voinut olla kuuntelematta, ja hänen sydäntään hyyti, kun hän kuuli tuon äänen, jota ei tuntenut enää entiseksi: huoneen hiljaisuus teki sen vielä kauheammaksi; seinäkellon onnahtava heiluri löi tahtia tuohon järjettömään loruun. Christophe ei jaksanut

← Page-114 p.115 Page-116 →