Jean-Christophe I

tehnyt hänelle tällaiset jutkut, ja yritettyään turhaan nousta jaloilleen, hän asettui viimein takalistolleen permannolle, nojaten selkäänsä pöytään; ja hän tunsi jälleen ympäristönsä. Hän näki Christophen itkevän: hän kutsui häntä luokseen. Christophe tahtoi paeta; hän ei voinut liikahtaa. Melchior käski häntä uudestaan; ja kun lapsi ei tullut, niin hän kirosi kiukuissaan. Christophe lähestyi nyt, hänen koko ruumiinsa vapisi. Melchior veti hänet luokseen, polvelleen istumaan. Ensin nipisteli hän poikaa korvista ja piti hänelle sekavalla ja sammaltavalla äänellä saarnan, että lapsen täytyy kunnioittaa isäänsä. Sitten hänen tuulensa yhtäkkiä vaihtui ja hän hypitteli poikaa käsiensä varassa, lorusi hävyttömiä ja oli nauruunsa tikahtua. Siitä hän siirtyi ilman väliasteita surullisiin ajatuksiin; hän säälitteli poikaansa ja itseään; hän puristi Christophea rintaansa vastaan ja oli hänet tukahuttaa suuteloihin ja kyyneleihin; ja viimein tuuditteli hän häntä sylissään,

← Page-116 p.117 Page-118 →