Jean-Christophe I

oveton komero; ainoastaan vanha uutimenkappale, joka oli ripustettu tankoon aukon eteen, eroitti sen vanhempien huoneesta. Ilma oli siellä ummehtunut ja paksu. Veljet nukkuivat hänen kanssaan samassa sängyssä ja potkivat unissaan häntä. Hänen päätänsä poltti ja hän kitui puolihorroksissa, jossa kaikki päivän pikku huolet suurentuivat moninkertaisiksi. Tässä äärimmäisessä hermojännityksen tilassa, joka oli painajaisen tapaista, tuotti pieninkin kolahdus hänelle tuskaa. Hän säikähti, kun permanto narahti. Isän hengitys kasvoi hänen mielessään fantastisella tavalla; se ei ollut enää ihmisen hengitystä; tuo eriskummainen ääni oli hänestä kamalaa: hänestä tuntui niinkuin viereisessä huoneessa olisi maannut jokin kauhea eläin. Pimeys ahdisti ja rusensi häntä, se ei ollut koskaan loppuva, se oli aina jatkuva; hän oli maannut siinä sillä tavoin kuukausia. Hän läähätti, hän nousi kyynäröisilleen vuoteessa, hän asettui istumaan, hän

← Page-132 p.133 Page-134 →