Jean-Christophe I

kuitenkin nurkkaan, jossa Christophe nyt mökötti, hymyili ja käski häntä lempeästi menemään ulos leikkimään.

Tämän pakinan hajanaiset kappaleet järkyttivät syvästi Christophea. Oli siis ollut lapsi, hänen oman äitinsä pikku poika, joka oli ollut aivan kuin hän, nimeltäänkin sama, melkein samanlainen kuin hän, ja hän oli kuollut! — Kuollut; hän ei oikein tiennyt, mitä se merkitsi; mutta se oli varmasti jotakin kauheaa. — Ja tuosta toisesta Christophesta ei koskaan puhuttu; hän oli täydellisesti unohdettu. Hänenkin kävisi siis samalla tavalla, jos nimittäin hänkin kuolisi? — Tämä ajatus rasitti hänen aivojaan yhä illallakin, kun hän istui perheen keskuudessa ja näki toisten nauravan ja puhuvan kaikenlaisista pikkuseikoista. Ne voisivat siis olla iloisia sittenkin, kun hän olisi kuollut! Oh, hän ei ollut koskaan uskonut äitiään niin itsekkääksi, että hän voisi nauraa pikku poikansa kuoleman jälkeen!

← Page-136 p.137 Page-138 →