Jean-Christophe I

toisenlaisia nimiä: kauniita, hyväileviä nimiä, niinkuin prinsessoilla oli saduissa. Hän ei pitänyt siitä, että hänen isänsä puhui niistä niin vapaasti. Sitäpaitsi eivät ne olleet laisinkaan enää entisiä olentoja, kun Melchior kutsui ne esille; ne tulivat välinpitämättömän näköisiksi hänen sormiensa välitse juostessaan. Kuitenkin oli Christophe tyytyväinen, kun sai oppia, missä suhteessa ne olivat keskenään, heidän hierarkiansa, nuo sävelasteikot, jotka olivat kuin armeijoja johtavia kuninkaita tai joukko neekereitä, jotka on sidottu yhteen nuoraan. Hän näki ihmeekseen, että jokaisesta sotamiehestä tai jokaisesta neekeristä saattoi vuorostaan tulla kuningas tai sellaisen komppanian johtaja, ja että klaviatuurin yläpäästä alapäähän voi hälyyttää liikkeelle moisia pataljoonia. Hänestä oli hauskaa pitää nauhasta, joka pani ne marssimaan! Mutta kokonaisuudessaan oli asia muuttunut arvottomammaksi kuin se hänestä oli tuntunut: hän ei enää vaeltanut lumotussa metsässä.

← Page-154 p.155 Page-156 →