Jean-Christophe I

ymmärtävänsä mitään. Mutta joskus musiikki uuvutti häntä ja toisinaan se jälleen hänet herätti; koskaan ei se ollut epämiellyttävä. Tietämättä kiihdytti häntä melkein aina hyvä musiikki. Varmana siitä, ettei kukaan häntä näkisi, vääntyi hänen koko naamansa lystikkäästi; hänen nenänsä rypistyi, hän puri hampaitaan yhteen tai pisti kielensä pitkälle, hänen silmänsä säkenöivät vihasta tai tulivat riutuviksi; hän heilutti käsiään ja jalkojaan uhittelevasti ja uljaasti; hän olisi tahtonut marssia, hyökätä, murskata koko maailman tomuksi. Hän touhusi niin, että viimein joku kurkisti pianon taakse ja huusi hänelle: "Oletkos hullu, poika? Annatko pianon olla? Ota pois kätesi! Odotapas, kun vedän sinua korvista!" — ja se teki hänet ylen noloksi ja vimmastutti häntä. Minkä tähden aina häirittiin hänen iloaan? Hän ei tehnyt mitään pahaa, ja kuitenkin häntä aina ahdistettiin! Isäkin yhtyi toisten virteen. Väitettiin, että hän telmii eikä pidä musiikista. Hän uskoi lopuksi sen

← Page-158 p.159 Page-160 →