Jean-Christophe I

rumia ja halventavia, kuten se, jota Christophe tunsi isän antaessa hänelle korvapuusteja tai hänen itsensä muistellessa häpeästä sairain sydämin jotakin vanhaa nöyryytystä; nämä täyttivät sielun alakuloisella rauhalla. Ja toiset taasen olivat valoisia ja juoksivat ilon virtana; ja Christophe ajatteli: "Noin, noin juuri minä kerran soitan." Hän ei tiennyt, mitä se noin oikeastaan oli, eikä myöskään, miksi hän niin sanoi; mutta hän tunsi, että hänen täytyi sanoa niin ja että se oli selvä kuin päivä. Hän kuuli meren pauhaavan aivan lähellään, välillä ainoastaan hiekkasärkkäin valli. Christophe ei ollenkaan tiennyt, mitä se meri oli ja mitä se häneltä tahtoi; mutta hän tunsi hämärästi, että kerran se nousisi yli esteitten ja että silloin!… Silloin olisi vasta hyvä, silloin hän olisi aivan onnellinen. Nytkään hänen ei tarvinnut muuta kuin kuulla läheltä sen suuren äänen liekkulaulua, niin kaikki pienet surut ja nöyryytykset lauhtuivat; ne olivat kyllä yhä surullisia, mutta ne eivät olleet enää häpeällisiä

← Page-161 p.162 Page-163 →