Jean-Christophe I

oikein joka nuotin. Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran. Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti, itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään. Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti, vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi:

--- Isä, minä en tahdo enää soittaa.

Melchior kiehahti.

--- Mitä, mitä sinä sanot!… huusi hän. Hän pudisti poikaa käsivarresta niin kovasti, että se oli mennä sijoiltaan. Christophe vapisi yhä kovemmin, kohotti kyynärpäänsä varjellakseen itseään iskuilta ja jatkoi:

← Page-167 p.168 Page-169 →