Jean-Christophe I

jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan. Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä… Jos hän heittäytyisi tuonne alas?… Tai ulos ikkunasta?… Niin, tappaisi itsensä rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan! Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen. Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi. Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" — Tämä näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi, ja hän nautti kostostaan…

← Page-170 p.171 Page-172 →