Jean-Christophe I

Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin, ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu, tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä, katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi yhä tuota konemaista

← Page-171 p.172 Page-173 →