Jean-Christophe I

Mitä ne kuvat, jotka täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli… vai sitä, joka _tulee_…?

Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. — Viimeisen kerran näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana, kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden värisevä viiru, — Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen… — Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen… Vapautunut sielu liitää avaruutta kuin

← Page-177 p.178 Page-179 →