Jean-Christophe I

kaljuuden keskellä. Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki, että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta. Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään,

← Page-197 p.198 Page-199 →