Jean-Christophe I

menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta.

Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä: hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan, ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän, viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen teostensa

← Page-200 p.201 Page-202 →