Jean-Christophe I

punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt, ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen, häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta.

Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt yhtymättä isän ja isoisän

← Page-223 p.224 Page-225 →