Jean-Christophe I

ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta, naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa. Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin. Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui

← Page-226 p.227 Page-228 →