Jean-Christophe I

tuhansia eri vivahduksia. Mozart kuului melkein aina veteen: hän oli ruohikko joen rannalla, läpikuultava usva, joka häilyi virran kalvolla, pieni keväinen sade tai sateenkaari. Beethoven oli tuli: milloin rovio jättiläismäisin liekein ja valtavin savupatsain, milloin palava metsä, raskas, peljättävä lonka, josta salama iskee, milloin suuri taivas täynnä väriseviä tähtiä, joiden joukossa näkee sykkivin sydämin yhden tähden irtautuvan, väikkyvän ja sammuvan hiljaa kauniina syyskuun yönä. Tälläkin kerralla poltti tuon sankarisielun valtiashehku häntä niinkuin tuli. Kaikki muu katosi: mitä merkitsi kaikki muu? Herttuan viipymisestä tyrmistynyt Melchior, huolistunut Jean-Michel, koko touhuava ihmislauma, yleisö, herttua, mitä oli Christophella heidän kanssaan tekemistä? Mitä yhteyttä oli hänellä ja heillä? Oliko kaikessa tuossa hänestä mitään? Hänestäkö? Hän eli ainoastaan sen väkevän voiman vallassa, joka tempasi hänet mukaansa.

← Page-254 p.255 Page-256 →