Jean-Christophe I

Hän seurasi sitä hengästyksissään, kyyneleet silmissä, puutunein jaloin, ruumiissa täristys kämmenistä jalkapohjiin saakka; hänen verensä kiihdytti häntä kuin hyökkäykseen; hän vapisi kiireestä kantapäähän. — Ja kuunnellessaan siten jännitetyin korvin, kätkössä erään kulissilaitteen takana, tunsi hän yhtäkkiä kiivaan iskun sydämessään: orkesteri oli pysäyttänyt soiton, yhtäkkiä, keskellä tahtia; ja lyhyen vaikenemisen jälkeen se viritti pauhaavin läkkipuhaltimin ja rummuin sotilasmarssin, virallisen johdannon. Siirtyminen musiikista toiseen oli niin jyrkkä ja odottamaton, että Christophe kiristeli hampaitaan, polki raivoissaan jalkaansa ja heristeli nyrkkiä seinille. Mutta Melchior oli riemuissaan: suurherttua oli nyt tullut tilaisuuteen, ja orkesteri tervehti häntä kansallislaululla. Ja Jean-Michel antoi vapisevin käsin pojanpojalleen viimeiset neuvot.

Uvertyyri alettiin alusta ja soitettiin tällä kertaa loppuun asti. Nyt tuli Christophen vuoro. Melchior oli

← Page-255 p.256 Page-257 →