Jean-Christophe I

taputuksiaan. Ja kun Melchior viimein laski hänet maahan, ryntäsi hän heti kulisseja kohti. Muuan vallasnainen heitti hänelle pienen orvokkikimpun, joka sipaisi hänen kasvojaan, hänet valtasi silmitön kauhu, hän juoksi, minkä jaloistaan pääsi, ja kaatoi tuolin tiellään. Kuta kovemmin hän juoksi, sitä kovemmin naurettiin; ja mitä kovemmin naurettiin, sitä hurjemmin hän juoksi.

Viimein pääsi hän näyttämön ovelle, jossa tungeskeli jo joukko uteliaita nähdäkseen häntä, puski päällään itselleen tien läpi kuhinan ja juoksi piiloon aivan pukuhuoneen nurkkaan. Isoisä oli haltioissaan ja kukkuroi hänet siunauksilla. Orkesterin soittajat purskahtivat nauruun ja onnittelivat pienokaista, joka kieltäytyi näyttämästä silmiään ja antamasta heille kättä. Melchior arvioi korva tarkkana hyvähuutoja, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja tahtoi viedä Christophen vielä kerran lavalle. Mutta poika kieltäytyi raivoissaan, tarttui

← Page-261 p.262 Page-263 →