Jean-Christophe I

Louisan poskea; hän kysyi, eikö Louisa tarvinnut jotain, käänsi sitten lampun sammuksiin ja lähti pois töytäten tuoleihin pimeässä huoneessa. Mutta tuskin ehti hän porraskäytävään, niin hän ajatteli, että poika tulisi varmaankin juovuksissa kotiin; ja hän pysähtyi nyt joka askelmalla; hän kuvitteli mielessään tuhansia vaaroja, joita voisi sattua, jos hän antaisi Melchiorin mennä yksin sisään…

Sängyssä, äidin vieressä alkoi lapsi jälleen liikahdella. Jokin tuntematon kipu kohosi sen olemuksen syvyydestä. Hän nousi vaistomaisesti sitä vastaan. Hän vääntelehti, hän puristi pikku nyrkkejään ja rypisteli kulmiaan. Kipu kasvoi kasvamistaan, varmana voimastaan. Hän ei tiennyt, mitä se oli ja mitä se aikoi. Se tuntui hänestä äärettömältä, suorastaan loppumattomalta. Hän alkoi surkeasti vaikeroida. Hänen äitinsä hellät kädet hyväilivät häntä. Silloin kipu tuntui vähemmän kirpeältä. Mutta hän itki yhä

← Page-26 p.27 Page-28 →