Jean-Christophe I

henkäyksillään. Christophe nousi vuoteessa istualleen, hieroi silmiään ja korviaan ja kummasteli, nukkuiko hän, — ei, hän ei nukkunut. — Hän tunsi nuo äänet hyvin. Hän tunsi vihan ulvonnan, raivon haukunnan, hän kuuli rinnassa jyskävän sydämensä vimmastuneet lyönnit, veren kapinallisen kuohun, hän tunsi kasvoillaan raivoavat tuulenpuuskat, jotka ruoskivat kuin piiskalla ja murskaavat ja pysähtyvät yhtäkkiä aivan kuin Herkuleen voiman kahlimina. Tuo jättiläishenki tunkeusi hänen sisäänsä, jännitti hänen jäsenensä, paisutti hänen sielunsa ja näytti tekevän sen suunnattoman suureksi. Hän käveli yli maailman. Hän oli kuin vuori, ja ukkonen jylisi hänen sisässään. Raivon myrsky! Tuskan hirmusää!… Ah, sitä tuskaa!… Mutta ei väliä! Hän tunsi olevansa väkevä!… Kärsimään! Kärsimään yhä!… Ah, miten on suloista olla väkevä! Miten on suloista kärsiä, kun on väkevä!…

Hän nauroi. Nauru kajahti keskellä yön hiljaisuutta.

← Page-271 p.272 Page-273 →