Jean-Christophe I

tukehuttanut; mutta hän ei tohtinut liikahtaa. Hän katseli lasta; eikä pimeyskään estänyt häntä sielussaan näkemästä sen ryppyisiä kasvoja. Uni sai hänet valtaansa, kuumeiset kuvat kiersivät hänen aivoissaan. Hän oli kuulevinaan Melchiorin avaavan oven, ja hänen sydämensä säpsähti peljästyksestä. Joskus kohosi virran kohina äänekkäämpänä hiljaisuudessa, aivan kuin villipedon murina. Ikkunaruudut rämisivät vielä pari kertaa sateen sormien naputuksesta. Kellot lauloivat yhä hiljaisemmin, ja viimein niiden ääni haipui; ja Louisa nukahti lapsensa viereen.

Sillaikaa odotti vanha Jean-Michel yhä ulkona talon ovella, sateessa väristen, parta tihkusta kosteana. Hän odotti surkean poikansa kotiin tuloa; sillä hänen aivonsa, jotka eivät koskaan levänneet, sommittelivat hänelle yhä uusia synkkiä tapauksia, joita juopumuksesta saattaisi seurata; ja vaikka hän ei niitä oikein uskonutkaan, ei hän olisi voinut ummistaa

← Page-29 p.30 Page-31 →