Jean-Christophe I

kohota näkyviin elämän virrasta. Ensin ovat ne pieniä, kaukaisia luotoja, kallioita, joiden huippu kohoaa hiukan veden pinnan yläpuolelle. Niiden ympärillä ja takana leviää yhä sarastavan päivän puolihämärässä suuri, rauhallinen veden kalvo. Sitten ilmestyy uusia saaria, joita aurinko kultaa.

Niin kohoilee sielun syvyydestä eräänlaisia muotoja, eräitä omituisen selviä näkyjä. Päättömän päivän keskuudessa, joka alkaa yhä uudestaan aina samanlaisena, heilahdellen edestakaisin yksitoikkoisesti ja valtavana, alkaa piirtyä näkyviin päivien kiertokulku, noiden päivien, jotka antavat toisilleen kätensä ja näyttävät eri muotojaan, toiset hymyileviä, toiset surullisia. Mutta tuon ketjun renkaat katkeavat alinomaa, ja muistot yhtyvät umpeen viikkojen ja kuukausien pään päällä…

Virta… Kellot… Niin kauas kuin lapsi muistaa, — loitoimpiin aikoihin, hänen elämänsä jok'ainoalla

← Page-32 p.33 Page-34 →