Jean-Christophe I

huuhtelemalla rannalla…

Kellot… Nyt on aamun sarastus! Ne vastaavat toisilleen, valitellen, hieman surumielisinä, ystävällisesti, rauhallisina. Niiden verkkaisissa sävelissä kohoavat unten liitelevät parvet, koko menneisyyden unten, kaikki kadonneiden olentojen halut, toiveet, kaipuut, olentojen, joita lapsi ei ole tuntenut, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä juuri hänen kanssaan, koska hän oli heissä ja koska he elävät hänessä. Vuosisataiset muistot värähtelevät noissa sävelissä. Niin paljon murheita, niin monia ilon juhlia! — Ja kun kamarin perukasta ne kuulee, on näkevinään liitävän ohitse keveässä ilmassa kauniita, sointuvia aaltoja, näkevinään vapaita lintuja lennossaan ja tuulen lämpöisen lauhkean henkäisyn. Kaista sinistä taivasta hymyilee ikkunaruudusta. Pieni auringonsäde vilahtaa kehtoon uutimien raosta. Tuttu pikku maailma lapsen silmissä, kaikki, minkä hän joka aamu näkee vuoteestaan

← Page-34 p.35 Page-36 →