Jean-Christophe I

ole ennättänyt risun toiseen päähän.

Joskus nukkui isoisä sangen kauan; silloin hänen kasvonsa jäykistyivät, hänen pitkä nenänsä pisti huomattavasti esiin, hänen suunsa ammotti. Christophe katseli häntä levottomana ja pelkäsi tuon pään muuttuvan vähitellen jonkin kummallisen olennon muotoiseksi. Hän lauloi kovemmalla äänellä herättääkseen ukkia tai luisui kolisuttaen alas raunioltaan. Eräänä päivänä keksi hän heitellä ukon naamaan muutamia männynneulasia ja sanoa sitten niiden pudonneen puusta. Vanhus uskoi häntä: Christophe nauroi nahkassaan. Mutta sitten teki hän onnettomuudeksi samoin toisen kerran; ja juuri, kun hän kohotti kätensä heittääkseen, näki hän isoisän katselevan silmät auki häneen. Se oli ikävä juttu; vanhus oli ylen vakava eikä suinkaan antanut ilveillä itselleen; kokonaisen viikon heidän välinsä olivat kylmät.

Kuta huonompi tie, sitä kauniimpi se oli

← Page-58 p.59 Page-60 →