Jean-Christophe I

kuin mitäkin surullisia ja hullunkurisia kummituksia, jotka sanoivat: "Älkää menkö enää"; ja kitisevät pyöränrummut ja hevosen kaviot matkivat: "Älkää enää, älkää enää."

Ukki ja isäntä eivät väsyneet iänikuiseen tarinaansa. Heidän äänensä kiihtyi usein, varsinkin, kun he puhuivat paikkakunnan asioista tai loukatuista eduistaan. Lapsi herkesi uneksimasta ja katseli heitä levottomana. Hänestä näytti kuin he olisivat olleet toisilleen vihaisia, ja hän pelkäsi, että he alkaisivat tapella. Mutta he olivat päinvastoin sellaisia juuri silloin, kun olivat yksimielisiä vihassaan. Mutta useammin eivät he vihanneet eivätkä olleet kiihdyksissä: he pakisivat vain tavallisista asioista ja huusivat silloin kohti kurkkua, pelkästä ilosta, kuten rahvaan on tapa. Mutta Christophe, joka ei ymmärtänyt heidän pakinaansa, kuuli ainoastaan nuo räikkyvät äänet ja näki heidän tuimasti rypistyneet kasvonsa ja ajatteli hädissään:

← Page-63 p.64 Page-65 →