Jean-Christophe I

äänin. Ilta oli utuinen ja vieno, ilma raikas, joki hopeanharmaa. Tultiin kotiin, ja sirkat lauloivat. Ja ovella jo hymyilivät äidin rakkaat kasvot…

Oi suloiset muistot, virvoittavat kuvat, jotka humisevat niinkuin rauhoittava tuuli koko elämän iän!… Myöhemmin tehdyt matkat, suuret kaupungit, pauhaavat meret, unelmien maisemat, rakastamiemme kasvot, ne eivät syövy sieluun niin tarkoin piirtein kuin nuo lapsuutemme ensimäiset kävelyt, taikkapa ainoastaan puutarhan kolkka, jonka silloin näimme joka päivä ikkunasta, hikiharson läpi, jonka huolettoman lapsen suu hengittää ruutuun painuessaan siihen kiinni…

Nyt on ilta suljetussa kodissa. Kodissa… varmassa turvapaikassa kaikkea peljättävää vastaan: varjoja, yötä, kammoa, tuntemattomia seikkoja. Mikään vihamielinen ei saa tulla sen kynnyksen yli… Tuli loimuaa. Kullankeltainen hanhi pyörii hitaasti vartaassa.

← Page-65 p.66 Page-67 →