Jean-Christophe I

pyövelinsä suinkaan tyytyneet, he selittivät, ettei este ollut tarpeeksi korkea; ja he lisäsivät sitä uusilla rakenteilla, kunnes siitä tuli suorastaan varma niskantaitturi. Christophe koetti pullistella vastaan; hän sanoi, että hän ei enää hyppää. Silloin pikku tyttö moitti häntä raukaksi ja sanoi, että hän pelkää. Sitä ei Christophe voinut sietää; ja tietäen varmasti kaatuvansa hän hyppäsi, ja kaatui. Hänen jalkansa takertuivat aitaukseen. Koko laitos romahti hänen mukanaan alas. Nahka repeytyi hänen käsistään, ja hän oli halkaista päänsä; ja kaiken onnettomuuden lisäksi ratkesivat hänen housunsa polvista ja muualtakin. Hän oli vaipua maan alle häpeästä; hän kuuli toisten lasten tanssivan ilosta ympärillään; hän kärsi hirvittäviä tuskia. Hän tunsi, että he halveksivat, että he vihasivat häntä: miksi, miksi? Hän olisi tahtonut kuolla! — Ei ole julmempaa tuskaa kuin lapsen, joka ensi kerran huomaa toisten pahuuden; hän luulee koko maailman vainoavan

← Page-94 p.95 Page-96 →