Jean-Christophe I

itseään, eikä hänellä ole mitään tukea; ei ole enää mitään; kaikki on niin tyhjää!… Christophe koetti nousta maasta: pikku porvari tyrkkäsi häntä ja kaatoi hänet jälleen; tyttönen potki häntä. Hän koetti uudestaan, he heittäysivät molemmat hänen kimppuunsa, istuivat hänen selkäänsä ja painoivat hänen kasvojaan hiekkaan. Silloin valtasi hänet vimma: tämä oli jo liian katkeraa! Hänen käsiään kirveli, hänen sievä pukunsa oli repeytynyt, — se oli hänelle hirveä onnettomuus! Häpeä, suru, kapina vääryyttä vastaan, kaikki nuo yhtaikaa tulleet tuskat sulautuivat hurjaksi raivoksi. Hän ponnistautui polviensa ja käsiensä varaan, pudisteli selkäänsä kuin koira ja karisti kiusaajansa maahan; ja kun he uudestaan karkasivat hänen kimppuunsa, ryntäsi hän niska kumarassa päin heitä, löi tyttöä korvalle ja paiskasi pojan nyrkin iskulla keskelle kukkalavaa.

Siitäkös nousi kirku. Lapset juoksivat pakoon,

← Page-95 p.96 Page-97 →