Jean-Christophe I

kimeästi itkien sisään, ovet alkoivat paukkua, vihaisia huutoja kuului. Vallasnainen juoksi puutarhaan niin nopeasti kuin hameenlaahustin salli. Christophe näki hänen tulevan, mutta hän ei koettanut paeta; hän oli teostaan aivan tyrmistynyt: se oli suorastaan suunnatonta, se oli rikos; mutta hän ei katunut. Hän odotti. Hän oli tuhon oma. Mutta ei väliä! Hänet oli kiusattu epätoivoon.

Vallasnainen ryntäsi hänen kimppuunsa. Christophe tunsi hänen lyöntinsä, hän kuuli, että hän puhui hänelle vimmastuneella äänellä, lennättäen kokonaisen virran sanoja; mutta hän ei eroittanut niistä mitään. Hänen pikku vihollisensa olivat palanneet takaisin näkemään hänen häpeäänsä, ja ne uikuttivat täyttä suuta. Palvelijoitakin riensi sinne: siinä kaikui kaikenlaisia ääniä. Muun onnettomuuden päällisiksi ilmestyi sinne myöskin Louisa, jota oli lähetetty hakemaan; ja hänkin alkoi mukittaa Christophea, ennenkuin vielä tiesi

← Page-96 p.97 Page-98 →